lauantai 7. lokakuuta 2017

Kissojen lumoissa


Sateisen koleaa syyspäivää ei ehkä voi viettää paremmassa paikassa kuin teatterisalissa. Ja kun tarjolla on tanssia, laulua, akrobatiaa ja valoshow'ta, unohtuu harmaa lokakuu johonkin kauas. Lauantaina 2.10.2017 bussilastillinen väkeä körötteli Tampereelle Sykkeen järjestämälle teatteriretkelle. 

Tampereen Teatterin Cats-musikaali oli juuri niin mahtava, kuin siitä kirjoitetut arvostelut antoivat olettaa. Cats ei ole kaikkein perinteisin musikaali, sillä se ei muodostu draaman kaareen taivutetusta juonesta. T. S. Eliotin runoihin perustuvana se ennemminkin esittelee maailman, jossa elää jos jonkinlaisia kissapersoonia ja joka lopulta ei sittenkään ole niin erilainen kuin meidän maailmamme. Oli persoonallisuus millainen hyvänsä, jokainen on nöyrä sen faktan edessä, että aika painaa meihin jälkiään ja tästä maailmasta siirrytään jossakin vaiheessa suureen tuntemattomaan.

Georg Malviuksen ohjaama Tampereen Cats tuo näyttämölle kissojen lisäksi myös rotan. Absurdiin kissahässäkkään onkin mahdollista tulkita nyt järjen hiven ajattelemalla kaikki kahelin rotan uneksi. Minua Risto Korhosen esittämän rotan mukana oleminen aluksi hieman epäilytti. Rotta esitellään jo musikaalin alkuesiripussa:

"Olipa kerran rotta, joka unelmoi olevansa kissa."
Alun "olipa kerran" saattaa osaltaan harhauttaa katsojaa odottamaan musikaalilta juonellista tarinaa, ja tämän odotuksen vuoksi varsinkin ensimmäinen näytös voi vaikuttaa sekavalta. Lopulta rotta osoittautuu kuitenkin ihan pikantiksi lisämausteeksi, joka putkahtelee tuomaan kohtauksiin huumoria milloin kehätuomarina, milloin veturina.

Yhden rotan lisäksi näyttämöllä - ja välillä muuallakin salissa - vyöryy, ryömii, hyppii, tanssii ja välillä jopa leijuu melkoinen jengi kissoja. Tanssi- ja akrobatiasuoritukset ovat huimia. Moinen liikehdintä nostaa varmasti sykkeet korkealle ja hien pintaan, mutta kissat onnistuvat säilyttämään keveyden ja jopa painottomuuden tunteen tassuissaan läpi esityksen. Etenkin Hanna Mönkäreen esittämän Viktorian ilmeikkäät tanssisuoritukset kiinnittivät paitsi oman myös seuranani olleiden nuorten huomion. 

Koko kissalauma tekee kuitenkin tasavahvaa tanssityöskentelyä ja pitää yllä Andrew Lloyd Webberin musiikin menevää tempoa varsinkin jellikkikissojen yhteiskohtauksissa, joissa Tampereen teatterin pienelle lavalle mahtuu alun kolmattakymmenettä kissaa häntineen heittämään takajalkaa suuntaan jos toiseenkin. Voimisteluohjelmia tehdessä tuntuu välillä mahdottomalta saada puolet tästä väkimäärästä mahtumaan 12m x 12m -kokoiselle areenalle. Näyttämön vapaa tila ei lie lähellekään noin suuri, mutta ahtauden tuntua ei silti synny. Etenkään kun tuikkivia kissansilmiä saattaa yllättäen löytyä muualtakin kuin vain näyttämöltä.


Yhteen kohtaukseen olisin kuitenkin kaivannut hieman reippaampaa tempoa. Vanha mummakissa Annu Pannunen tuodaan jostakin syystä mielestäni esille hitaammalla tahdilla kuin Lontoon 80-luvun taltioinneissa. En tiedä, kiinnittääkö tähän huomiota, ellei kyseinen kappale ole tuoreessa muistissa. Viime talvena vedimme Muuramessa FlowGymnastics-tuntien Cats-versiossa alkulämmittelyä Annu Pannusen alias Jenny Anydotsin tahtiin, ja silloin tuli totuteltua rivakkaamman tuntuiseen menoon.

Tottumuskysymys lienee myös kieli. Supertunnettu Memory on totuttu kuulemaan englanniksi, ja suomennos voi kuulostaa oudolta monen korvaan, vaikkakin tämä Jukka Virtasen suomennettu sanoitus on julkaistu Toivelaulukirjassakin. Memoryn/Muiston laulavan Grizabellan roolissa vuorottelevat Ritva Jalonen ja Irina Milan. Meidän näytöksessämme vuorossa oli jälkimmäinen, joka nosti suorituksellaan vakuuttavasti kylmät väreet iholle ja sai kaivelemaan nenäliinoja.

Kaiken kaikkiaan Jukka Virtasen vuonna 1986 Helsingin Kaupunginteatterin Catsissa ensiesitetty suomennos on mielestäni varsin toimiva. Riemukkaan kekseliäs on varsinkin Growltiger's Last Stand -kappaleen suomennos Murr-Roopen totuuden hetkeksi ja sen viittaukset suomalaisten ikiomaan merirosvohahmoon, Rosvo-Roopeen.

Tampereen Teatterin Cats on nähtävä, sillä se on ennen kaikkea musikaalia silmille: värikäs, vauhdikas ja välkehtivä. Vannoutunutta koiraihmistä se ei saa muuttamaan kantaansa, mutta laittaa kuitenkin myöntämään, että Dogs-musikaali ei vain toimisi.


Tätä mieltä minä olin Tampereen Catsista. Kommentoi ihmeessä alle oma näkemyksesi, olit sitten mukana tällä reissulla tai jollakin muulla - tai muuten musikaaliin tutustunut.


Jenni Hyötynen

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti